Ajantaju hukassa, väärinkäytön kuolemaan vievässä syleilyssä, sitten poltan tupakan, poltan kolmannen. Faktoja, hyväksy ne. Kipu, fyysinen kipu henkisen ohella, yritän itkeä mutten kykene, seinä, seinä tulee vastaan.
Seisoin peilin edessä
katsellen
kuka tuo on?
Otin sakset ja laitoin ne otsalleni. Jos leikkaisin kasvoni pois?
itkin.
yksin.
muuri heidän ympärillään, olen kelvoton, katso mihin tämä vie.
Tulevaisuus täynnä ei mitään ja et kykene edes puhumaan.
Luovutin. Otin faktat faktoina.
Yksin.
Ja hän on niin kaukana vaikka on läsnä
ehkä niin oli tarkoitettukkin
mitä sanottavaa minulla edes on? Itken, kuinka tahdon lähelle, muttei minulla ole sanoja.
Ehkä on aika hyvästit.
Nähdään sitten hautajaisissa, häissä tai muissa juhlissa.
Silti itken
Olemassaolo ei ole enää tuskaa.
Olen parhaimmillani vuosiin, lähes valmis sanomaan masennukselle hyvästit. Ei sillä, ettäkö se edes ansaitsi hyvästejä, saatanan kusipää.. Olen kasvanut ihmisenä, myös leveys suuntaan, vuosien varrella. Olen oppinut, olen opettanut, olen puhunut ja oppinut kuuntelemaan. Olen jättänyt suurimman osan katkeruudestani, pelostani, surustani taaksepäin.
Siirryin hetki sitten mtk:hon. Siellä mainitsin, etten edes tahdo muistaa, mitä olen unohtanut.
Ehkä se on parempi niin, vaikka unohdan lyhestä elämästäni hieman alle puolet, ellei jopa senkin verran.
Tarvinko minä tosiaan niitä muistoja takaisin, jotka nämä ongelmat aiheuttivatkin?
Entä sitten, vaikka kouluaikani, opiskeluaikani, lapsuuteni unohtuisi ikuisiksi ajoiksi, vain silloin tällöin ilmestyen uniini tai flashbackeihin? Pärjään paljon paremmin, kykenen jopa hieman tekemään töitä ja pitämään itsestäni edes jonkun verran huolta. En tahdo enää kuolla, en ainakaan paljoa satuttaa, miksi he haluavat minun muistavan?
Toisekseen, nauroin mtk käynnin aikana. Nauroin melkein niin, että silmistäni vuoti kyyneliä, koska se oli naurettavaa. Niin nostalgista, samoja kysymyksiä, samoja haasteita, samat kylmät silmät ja robottimainen ääni puhuen hienoja sanoja. Saa nähdä tulenko ikinä pitämään sinusta, ymmärtänyt et laisinkaan.
Olin kyllä hieman ärsyyntynyt myös, miten sen sanoisi, ”tiedon puutteesta” . En millään jaksaisi taikka tahtoisi puhua elämäni (tähän mennessä) vaikeimmista asioista aina ja yhä aina uudelleen yksityiskohtia myöten. Tai sitten hän vain kiusasi ja tahtoi kuulla lukemansa minun suustani.
Aivansama.
Stressiä, ahdistusta. Sain työsopimuksen, mikä on hyvä, koska tarvitsen rahaa. Perheenjäsen on menossa sairaalaan tässä piakkoin ja minun pitäisi huolehtia asunnosta, ostaa ruuat ja valmistaa ne sisarille, siivota, tiskata, käydä sairaalassa vierailulla, käydä töissä, käydä terapiassa, käydä sosiaalityöntekijällä, olla työssäoppimassa.
Kyllä minä pystyn siihen. Ei se niin kamalaa tule olemaan, mieleni vain täyttyy kaikesta mitä pitäisi tehdä ja luo mahdottomuuden ja ahdistuksen seinän, jonka takaa on vaikea ajatella realistisesti. Kyllä minä pystyn. Jotenkin.
Äh en edes jaksa arkisia rutiineja, suihkussa käyminenkin on raskasta. Pakotin itseni sinne, koska huomenna olen menossa ihmisten ilmoille. En ole jaksanut tänään pahemmin syödäkkään, jogurtti ja joku halpa hedelmäsalaattitölkki mikä ei edes ollut hyvää. En jaksa siivota, en oikein jaksa olla koneellakaan, en katsoa tvtä, en juoda tarpeeksi, en harjattua hiuksia. Hiusharjakin, uusi sellainen vielä, meni rikki tänään. Vaatteita pitäisi pestä. Suurimman osan ajasta olen kotona yksin.
Eilen olin iltaa viettämässä ja tunsin oloni niin surkeaksi ja epämukavaksi jossain baarissa. Ei edes huvittanut juoda rahojani pois. Sielläkin liikaa ihmisiä, tunsin kaikki katseet, valetta, eihän kukaan tuollaista katselisi. Ympärilläni laittautuneita ja kauniita ihmisiä ja sitten olin minä.
Hieman mietityttää riippuvuuteni yhteen lääkkeeseen, kuinka pahaksi se menee? En anna sen mennä, en anna.
Mitä minä selitän, olen heikko ja valehtelen. En ole pystynyt kertomaan siitä kenellekkään, että väärinkäytän koska se helpoittaa ahdistustani. Olen syönyt niitä pitkään, alkuun ne olivat ihania ja mahtavia, mutta nykyään ne tekevät minusta normaalin. Ei ne enään auta, mutten lopetakkaan kunnes ne loppuvat. Olen ollut ja yrittänyt olla päiviä ilman ja sen huomaa. En tiedä mitä tehdä. Ehken tee mitään.
Yritän selvitä.
Itsemurha on pyörinyt aina silloin tällöin päässä, mutta olen järkyttynyt siitä, että ensimmäisiä kertoja vuosiin voin sanoa, etten tahdo kuolla. Että minä, minä tahdon elää. Ja se tuntuu helpoittavalta, ahdistavalta ja minua pelottaa. Eihän minun kuulunut elää? Minusta ei pitänyt tulla mitään?
Miksi minä unelmoin, miksi minä välitän nykyään asioista? Miksi minä tunnen?
Kun sattuu niin.
Ihastukseni tuottaa kipua, jos sitä ihastukseksi voi edes kutsua. En enää ymmärrä tunteitani, olo on sekainen ja mitäänsanomaton ja vaikea ja outo. Välillä tunnen itseni tunnevammaiseksi ja välillä tunnen liikaa. Kaikki ahdistaa enkä pysty edes kertomaan sitä. Ystävilläni on muutenkin liikaa omissa elämissään, en voi heille puhua.
Silti sattuu kun he joskus puhuvat ja ilkkuvat asioita ja tuntuu, etteivät he oikein tajua, että yhä edelleen minä olen sairas. Ikäänkuin he ajattelisivat, että kaikki on jo takana päin, että nyt on hyvä olla.
Ja heidänkin sanansa satuttavat.
Olen 18vuotias. Olen tyhmä, en ymmärrä maailmasta mitään, en osaa itsenäistyä, minusta ei tule mitään.
Pienen henkisen romahtamisen jälkeen päätin, etten enää jaksa tätä valheiden kierrettä jota minulle syötetään ja jota minun pitäisi pitää yllä. Miksi minun pitäisi valehdella heidän takiaan, itsepähän ovat sössineet… Mutta rakastan heitä, en voi paljastaa mitään. En voi aiheuttaa heille harmia.
Katselin asuntoja ahdistuksen kourissa, tajusin, etten ole ikäisteni tasolla. En ole vuosiin ollut. En osaa nykyajan teknologiaa, en arjesta, en elämästä. Minun aivokapasiteettini ei riitä edes sellaiseen. Täten, ei minunkaltaiseni kuuluisi, ansaitsisi enää elää. En ymmärrä mitään kelan tai sossun jutuista, en vuokra-asunnoista, en edes asumisesta!
Silti tahdon asunnon, yksiön, ihansama vaikka se olisi paskainen ja rikki ja huonokuntoinen. Tarvitsen paikan, johon mennä kuolemaan. Yksin.
Tätä blogiakaan jaksanut päivitellä yhtään. Tiedä miksi vaivaudun.
Vuodet kuluu, hitaasti asiat alkavat helpoittaa. Valmistun tänävuonna koulusta, mukamas valmiina työelämään ja tavalliseen ihmisenä olemiseen. En tiedä. Äh. On stressaavia asioita tulossa. Pitää pysyä vahvana ja toivoa parasta. Työssäoppiminenkin on samoihin aikoihin, pakko jaksaa, pakko jatkaa. Ei elämässä selviä yrittämättä.
Sitä en tiedä mitä tulevaisuudesta tulee. Toivon mukaan hyvää.
Hei.
Kesän rientäessä ohi tekemättä suurinpiirtein mitään, sain kaksi uutta diagnoosia, joista toinen aiheuttaa jo pelkällä nimellään ahdistusta. Avohoidosta tulleessa kirjeessä sain lukea heidän arvostelujaan ja mielipiteitään minusta, mistä suurinosa ei tullut mitenkään yllätyksenä. Sinänsä Post traumaattisen stressireaktion hyväksyminen on hankalaa, koska minun pitäisi myöntää asioita, että minulla olisi trauma. Ja sehän ei ole hyväksyttävää. Olen kuitenkin lukenut aiheesta kun uteliaisuus iski ja hetkeksi aina pysähdyin. ”Mitä minä teen?” mielessäni epätoivoisesti kyseli. Hälle en kyennyt antamaan vastausta. ”Kannattaako sinne traumaterapiaan mennä, jos käykin niin, ettet koskaan muista? Aiheuttaisi vain ylimääräistä ahdistusta…” toisaalta, mitä jos muistini palaa? Tahdonko muistaa? Onko se sen arvoista?
Ptsd:tä lukiessa huomasin muutamissa kohtia, kuinka hoetaan terapian tärkeyttä ja sitä, että hoitamattomana se mitä luultavimmin vain pahenee. Noh, jätetään tuollaiset taa ja siirrytään kevyempiin aiheisiin.
Kevyt ja kevyt, sitä sanaa en saisi edes käyttää näin suurena laardivuorena. Väliäkö silläkään. Alan eksyä jo aiheesta, jos aihetta ylipäätään oli. Eipä tainnut olla.
Kirjoitetaan jotain positiivistakin sitten. Masennukseni on, ainakin omasta mielestäni lieventynyt radikaalisesti. En toki edelleenkään jaksa tehdä paljoa mitään, mikään ei oikeastaan kiinnosta enkä useimmiten jaksa edes välittää. Suurimman osan ajantuhlaamisesta, jota elämäksikin voisi kutsua, olen vain. Turta, en niinkään tyhjä, en täynnä. En mitään. Oleminen ja eläminen siis loppujenlopuksi on ihan siedettävää. Valitettavasti tosin tunnen ahdistusta asteikolla kymmenestä sataan, eli toisinsanoen joka ikinen päivä ahdistaa, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus molempia vuoronperään. Tänään sain lähdettyä kämpästä ulos (milloin viimeksi olin ulkona?) kirppareita kiertämään. Yrittämään ainakin. Lähes raivostun itselleni, kun ihmismäärät ja sosiaaliset tilanteet ahdistavat kerta kerralta voimakkaammin. En päässyt pakoon. En pystynyt keskittymään, tahdoin pois, pois, pois kaikkien ihmisten luota.
Puristin kättä niin kovaa, että olisi luullut sen murtuvan. Taisin olla mitä mukavimman näköinen ihminen, kun kroppa on kuin patsas ja kasvoilla epätoivoinen ja ärtynyt, panikoiva ilme. Plussana vielä tuskahiki, eikä asiaa auttanut, että siellä oli järkyttävän huono ilmastointi ja kuuma. Mutta minä selvisin elävänä.
Onneksi ylihuomenna on perhekeskus ja… Siitä on pitkä aika kun viimeksi olin.. Enhän minä pääse puhumaan nykyisestä tilanteesta ja huolenaiheista, kun hän haluaa kuulla, miten viime kuukausi/kuukaudet on mennyt/menneet.
Tarvitsisin alkoholia kipeästi juuri nyt tähän hetkeen ikuisuudeksi. Toisaalta järki sanoo vastaan. Turhaan sitä lähteä sille tielle, kun on tarpeeksi niitäkin umpikujaan joutuneita nähnyt ja tuntenut. Toisaalta lasillinen alkoa rentouttaisi.
Voih, tuo rentoutumisen jalo taito. Voinkohan oppia sitä koskaan?
Hei taas. Olen viimeaikoina ollut kiireinen, vale. Olen voinut hyvin, vale. No, anyways, sain taas lisää pillereitä lääkecoctailiini, kun kävin polilla itkemässä kuinka tahdon kuolla enkä kestä enää. Jossain kohtaa väärinkäytin imovaneja ja olin itsetuhoinen, purin, poltin, hakkasin, leikkasin, viiltelin, you name it and I’ve done it. Tosin polilla nauroin perkeleesti kun piti kertoa, että hakkasin itseäni vasaralla. Se oli jotenkin niin koomista, heidän katseensa ja huolensa! Vieläkin naurattaa. Tekopyhät kusipäät. Noh, päädyin sitten uusintakäynnille johonkin psykologisiin kokeisiin, jota lääkäri leikkimielisästi nimitti palikkatestiksi. Se käynti vasta kiusallinen olikin ja himo valehdella oli tuskauttavan suuri. Silti minä puhuin totta, joka hävettää näin jälkeenpäin. Ei heidän olisi tarvinnut ihan kaikkea tietää… Etenkin, kun kysymykset olivat niin kiusallisia, niin ahdistavia, ettei henkeä saanut. Ja silti onnistuin olemaan itkemättä. Välillä ihmettelen tahdonvoimaani. Mutta kaikesta tästä angstista ja tuskasta huolimatta, on minulla ollut hyviäkin päiviä.
Koulut on loppumassa, minulla on kursseja kesken ja lintsasin tänään vielä rästikokeesta. Eikä edes hävetä tai ole syyllinen olo. Opon ja muiden kanssa käytiin kanssa keskustelu, keskeyttäisinkö opiskelun ja päädyttiin siihen, että menen kesällä kouluun suorittamaan kesken jääneet kurssit. On ainakin jotai sisältöä kesällä.
Avohoito kanssa odottaa taas edessä. Hassua, että lähes samoihin aikoihin kuin viimevuonnakin. On kanssa joku lähete osastolle, että tutkittais mun lääkitys tms? Mutta meh, olen puhunut tarpeeksi tuollaisista turhuuksista.
Miten mulla nyt menee? Ihan jees. Olen pelannut vanhaa Pokemonia ajankuluksi ja.. siinä se. Uudet lääkkeet ahdistukseen jopa toimivat, josta olen yllättynyt. Toki olo on tyhjä ja turta, muttei ainakaan ahdista! Lähes rento olo, vuosiin tällaista ollut. Niin ja jälleen, kuten aina, olisi tarkoitus pudoittaa painoa. Se nyt ei ole mitään uutta, vanha ystäväni, tuttuni, opettajani. Kulkenut lähes aina vierelläni. En minä voi päästää siitä irti, ennenkuin olen maalissa.
Siellä on hieno ilma ulkona. Vaikka mitä väliä silläkään on..
Hassua, taas olin unohtanut tämänkin poissaolon. Valitettavasti en omaani ole unohtanut.
Koulussa, kavereiden puhuessa blogin perustamisesta muistin, että niin, onhan minullakin. Tavallaan. Tällainen vain.
Enimmäkseen valitan yksinään ja kuvittelen, että olen olemassa ja joku muukin oleva ja hengittävä olento tämänkin lukisi. Ei se toki haittaa, vaikkei lukisikaan. Elämä on ollut vuoristorataa, yhtä ylä ja alamäkeä. Minä en pidä vauhdista enkä uusista tilanteista. Päiväni ovat vaihtelevasti olleet täynnä iloa ja innostusta ja kuristavaa ahdistusta, johon auttaisi vain kuolema. Pääsiäisen juhlistin vetäen yksin kännit kotona erilaisten lääkkeiden kera ja katseltua muumeja, kunnes lopulta nukahdin. Valitettavasti myös siitä syvästä unesta heräsin, toisaalta en muista, milloin viimeksi olisin nukkunut niin hyvin kuin tuona yönä. Perhekeskusajat ovat olleet hankalia, erittäin hankalia totta tosiaan.
Minusta tuntuu jatkuvasti, että nekin jo vain pahentavat olotilaani. Hän puhuu minulle, joskus tulee ihan syyllinen olo, kun en aloittanut psykoterapiaa. Tänään hän puhui, että on hieman surullinen siitä, että hän oli ns ”liian myöhässä”, kun olen pian täysi-ikäinen, eikä sijaiskotiin muuttaminen olisi enää kannattavaa. Siinä hieman sydäntä raapaisi se, en ole varma miksi, kun hän sanoi ansaitsevani ympärille perheen, joka huolehtii ja välittää. Että sijaiskoti olisi ollut hyvä vaihtoehto minulle, jos siis vain olisimme monia vuosia taaksepäin ajassa. Tottakai tämäkin on jotenkin oma virheeni, jollain tapaa. Pakko olla, en vain tiedä miten. Toisaalta huvituin todella paljon niistä puheista, yhdessä kohtaa jopa hieman nauroin kun huomasin alkavani itkemään. Vältin sen onneksi täpärästi, minä en itke. En itke. En suostu.
Hän jankkasi minulle tulevaisuudesta ja siitä, mitä aion tehdä, kun kouluni loppuu ja töitä pitää hankkia. Sanoin suoraan, että nämä puheet ahdistavat minua, muttei se häntä hiljentänyt. Hänen mielestään oli hyvä idea ottaa yhteyttä jonnekkin, en edes tiedä, joku talo, samankaltaisille ja erikaltaisille kuin minä. Sellainen tukitalo tjn.
Että sinne muuttaessa minulla olisi ympärillä ihmisiä, jotka tukisivat minua ja auttaisivat arjen askareissa ja minua opetettaisi itsenäistymään ja selviytymään elämästä. Minusta sekin kuulosti ahdistavalta.
Toisaalta, sydäntä raapaisi myös se, että terapeutti väitti olevansa surullinen minun kohdaltani. En tiedä tunnenko syyllisyyttä vai jotain kenties positiivistakin, että joku välittää ja tahtoo minun parastani? Voi olla sekin, ehkä juuri tuon takia nytkin herkistyttää. Että minua viimein, kaikkien vuosien jälkeen, vihdoinkin pitkän odotuksen ja kidutuksen jälkeen halutaan auttaa. Antaa turvaa, jota ei ollut. Tukea, että minä oikeasti pystyn johonkin, enkä ole niin helvetin kamala ihminen kuin itseäni pidän. Se sekoittaa päätä enemmän kuin mikään muu. Ehkä olisin ollut iloisempi, jos hän olisi haukkunut vain minua.
On minulla mennyt ihan hyvin. Joo joo, oikeasti. Muutama päivä nyt ainakin. Pääsiäislomalla nappasin pillereitä alkoholin kanssa, muttei siinä tapahtunut muuta kuin, että verenpaineet laski ja nukahdin. Tavallaan toivoin joutuvani koomaan, mutta kaikkea ei voi saada, eihän? En tiedä. Kai minä pelkään kuolemaa. Ei tuo ylläolevakaan mikään itsemurhayritys ollut, tahdoin vain rentoutua. Minä olen kamala pelkuri kuoleman suhteen. Tosin sitä en yleisesti kenellekkään tahtoisi myöntää.. On monia asioita, joita en tahdo myöntää.
Mutta, kaikesta angstikoomasta huolimatta, olotila on ainakin tämänviikon ollut hyvä! On se edes jotain, hei?
Viimeisen kuukauden toki voi ignoorata ja ohittaa ja sen, että taas he ovat laittamassa lähetettä, minun pyynnöstäni kaikenlisäksi, ”intensiiviseen terapiaan” eli toisinsanoen sinne samaan päiväosastolle, missä viimeksikin. Olin hieman paniikissa kun pyysin. On ollut hankalaa. hankalaa, hankalaa, oi miten niin perkeleen hankalaa..
Olen täysin unohtanut kirjoittamisen. Olen ollut omissa maailmoissani ja viime tekstistä onkin jo aikaa.
Ai miten se koulu alkoi kesän jälkeen? Ihan hyvin. Työssäoppimassa jopa piristyin, olin vanhainkodissa tekemässä ruokaa. Se oli mukavaa. Toki oli päiviä, jolloin menin pukkariin itkemään ja toivomaan, että kuolisin ja katoaisin sillä hetkellä, olen pettymys ja taakka ja kamala huono surkea ihminen. Mutta sitten oli niitä parempiakin päiviä.
Aika on kulunut siivillä, nyt jo vuotta 2013 ja edelleen on huono olla. Tässä on ollut parempiakin hetkiä, tämä on ollut yhtä vuoristorataa. Olen taas työssäoppimassa ja tällä kertaa se ei olekkaan niin mukavaa. Epäonnistun jatkuvasti ja tunnen olevani tiellä ja turha ja ajanhukkaa kaikille. Siinä olen toivonut, että jalkani tai käteni katkeaisi, saisin palovammoja tai mitä vain, jotta saisin lomaa. Yhdessä kohtaa kävi ne tutut itsemurha ajatuksetkin päässä.
Nykyään on tullut kitattua alkoholiakin vähän liian usein. Toki pieniä annoksia, mutta silti.
Itseasiassa nytkin vieressä on pullo ja kittailen sitä samalla kun kuuntelen musiikkia.
Umpikujafiilis on ollut yhä useammin nykyään. Alkuvuosi lähti todella huonosti, tammikuussa olin jo melkein yrittämässä itsaria. En tiedä olisinko yrittänyt tosissani jos olisin, mutta hirttäytyminen alkoi kuulostamaan houkuttavammalta joka päivä. Se himo vaan kasvoi ja kasvoi. Yhtenä aamuna kiedoin narun kaulani ympärille ja ’leikkimielisesti’ kokeilin, miltä tuntuisi kuristua. kaulaan jäi punertavat jäljet.
Viiltelyynkin palasin todella pitkästä aikaa. Toki joskus oli yksi tai kaksi naarmua siellä sun täällä, mutta palasin sitten ihan siihen kunnon silppomiseen. Hieman humalassa tuli viillettyä myös hieman syvemmälle kuin yleensä. En aluksi edes huomannut, kunnes yhtäkkiä jalassa tuntui oudolta ja katsoin sitä veren vuotoa. Kaunista. Toki olen niin raukkamainen paska etten uskalla naarmuttaa ja leikellä itseäni syvempään jotta kuolisin. Olenhan pelkuri.
Jokunen aika tuli otettua yliannostus hauskanhassuja pillereitä, mutta tuli otettua sitten liian vähän. Seuraavana päivänä olo ei kyllä ollut mitä parhain. Tuokin joku impulsiivinen teko. Vihaan olla impulsiivinen.
Taas unohduin synkkän angstiluolaani kun piti kirjoittaa, että hetkittäin menee ihan hyvin.
Välillä olen jopa ollut iloinen ja lähes onnellinen. Sellainen lämmin tunne rinnassa kun joku välittää. En tiedä, kai se tunne on sitten onnea. Toki itken edelleen surusta silmiäni ulos, mutta hetkittäin, valitettavan harvoin lähes itken ilosta.
Toki olen nauranut ja itkenyt samaan aikaan. Ne toki on omia outoja hetkiäni. Kun alkaa naurattamaan kuinka paska ja surkea ihminen on. Alkaa nauramaan sille, että pitäisi tappaa itsensä. Sitten alkaa nauramaan pelkälle surkealle olemassaololleen. Nauraa sille, että itkee surusta ja kivusta.
Kirjoittelin pitkästä aikaa päiväkirjaani koneella, en ole kuukausiin kirjoitellut sinnekkään.
Kirjoittelin siitä, kuinka epätodellinen olo on edelleen, en kertakaikkiaan saa otetta ”todellisesta” maailmasta. En tarkoita, ettäkö hallusinoisin tai olisin harhainen, sitä vain, että tuntuu niin epätodelliselta ja unen kaltaiselta. Tuntuu kuin katselisin elokuvaa, olen vuosia katsellut. Minä tunnun epätodelliselta ja maailma ympärilläni myös.
Valitin myös sitä, että olen niin turta ja tyhjä. Olen saamaton paska kaikenlisäksi. Suurimman osan ajasta en joko tunne mitään tai sitten on paha olla ja ahdistaa. Tuntuu, että olisin robotti, suoridun päivistä muistamatta niistä paljoa mitään.
Silloin päiväosastolla valitin omahoitajalle ja lääkärille muististani. Se häiritsee ja on häirinnyt vuosia jo ja tuntuu, että se on menossa vain huonompaan suuntaan. Unohdan ikäni, puhelinnumeroni, tavallisia arkipäivän sanoja. Saatan unohtaa mitä olen minuutti sitten sanonut ja toistan samoja kysymyksiä moneen kertaan, kun en muista vastausta. Ajantajuni on hukassa, en osaa sanoa onko jokin asia tapahtunut edellispäivänä vai kuukausia sitten vai vuosi sitten.
Se on jopa peloittavaa, etten muista viimeisestä 4stä vuodesta kuin pätkiä ja niitäkään en osaa kunnolla laittaa aikajärjestykseen. Se lääkäri sanoi minulle sitten, että minulla olisi trauma ja masennus ja ahdistus vievät niitä muistoja pois. Minullako trauma? Ei voi olla.
Päädyin sitten nettiin lukemaan dissosisaatiosta (se sana tuli mieleeni jostain ja muistin, että se kertoi epätodellisuuden tunteesta. Ajattelin, että löytäisin sieltä sanoja, joilla kuvata olotilaani kun en itse aina osaa) ja yhdessä kohtaa järkytyin, kun luin esim. Depersonalisaatiosta. Lukiessa oireita ahdistus lisääntyi uskomatonta tahtia ja järkytyin, kuinka lähes kaikki niistä oireista oli juuri sanottu niin, kuin olen valittanut ties kuinka pitkän aikaa.
Iski ahdistus, kädet alkoi tärisemään, pakenin tupakalle ja siitä keittiöön turruttamaan sen tuskaisen olon pois. Edelleen kädet tärisee ja tuntuu etten osaa edes ajatella, pää käy tuhatta ja sataa ja en ymmärrä mitään.
En tiedä pitäisikö asiasta mainita terapeutille ja tarkistaa varmuuden vuoksi. En vain kehtaa mainita asiasta..
Ehkä mä murehdin turhia. Silti asia jäi vaivaamaan.
Loppuisi vain jo tämä ahdistus, kädet tärisee ja jalat on heikot ja vaikea hengittää.
Ehkei pitäisi mainita asiasta lainkaan…
Ehkä ajattelen vain liikaa. En viitsisi olla taakaksi, vaikka järjen ääni väittääkin vastaan, että pitäisi mainita.
Terapiassahan minä käyn puhumassa ongelmistani, eikö se olisi viisainta kuitenkin mainita_jos_jotain olisikin…
Mutta ehkä olen väärässä.
En tiedä pitäisikö antaa vain olla.
Että häpeän itseäni ja tätä marttyyrileikkimistä.
Anteeksi.
Ajattelin kirjoittaa vielä lisää, kun kerran olen koneella.
En vain tiedä tarkalleen ottaen mitä. Loma loppuu pian (mikä helvetin loma?) ja opiskelu alkaa taas. Olen terapeutille angstannut siitä, kuinka työssäoppiminen (2kk) ja muutto osuu juuri samoille päiville. Saan muuttolaatikot koulun alkaessa ja siitä eteenpäin onkin muuttokiireita, kun päälle viikossa pitäisi tämä maanpäällinen krääsä pakata laatikkoihin, siirtää uuteen asuntoon, purkaa tarpeellinen ja sitten tämänvuoden lopussa uudelleen pakkaaminen ja muuttaminen. Siinä välissä pitäisi opiskella ahkerasti ja esittää, että osaan, pärjään, pystyn siihen kuin muutkin ihmiset.
Totuus vain on, että ei, en ole varma pärjäänkö. En tiedä kestänkö. En tiedä pystynkö.
Olen yrittänyt jaksaa tuota opiskelua sillä perustein, että jokin ammatti on saatava, minun pitäisi yrittää, minun pitäisi jaksaa, minun pitäisi olla normaali nuori. Tuo kaikki imee minusta ne vähäisetkin voimavarat mitä kannan.
Eihän tuo ala ole edes minulle. Olen senkin ajatuksen yrittänyt kiertää ajattelemalla, että kyllä muutkin tekevät töitä josta eivät pidä ja olisin kamala kuoleman ansaitseva surkimus jos jättäisin opiskelun ja pitäisin hermolomaa.
Tuntuu, että ajan itseni vain nurkkaan tällä kaikella, ehkei se tien päättyminen tule vielä vastaan, mutta jossain kohtaa se tuolla lähitulevaisuudessa on. En vain osaa ajatella niin pitkälle, ajatukseni takkuilevat vain samoissa typerissä ajatuksissa joista en pääse eroon. Vuosikaudet ne samat ajatukset pyörii kuin rikkinäinen levy, sama mantra kokoajan.
En tiedä miten jaksan.
Luulin, että tuolla päiväosastolla olo auttaisi, kai edes hetkellisesti. Tuntuu, että se on vain pahentunut ja olen palaamassa taas takaisin vanhoihin ajatusmalleihin. Päässä on pyörinyt samat pessimistiset lausahdukset ”turha enää yrittää, kuolen kuiteskin” ja ”pitäisi tappaa jo itseni, ei minusta ole mihinkään, tämä on toivotonta, minulla ei ole tulevaisuutta, pilaan kaiken, olen hirviö” ja kaikki muu vastaava. Siellä osastolla on jonkunverran aktiviteettia, tunnin kestävä omahoitaja-aika, tunnin kestävä ryhmäjuttu ja sitten 3x syömistä. Lopun aikaa olen tuijottanut mitä vain esinettä taikka asiaa kuin se olisi maailman mielenkiintoisin näky mitä olen nähnyt. Telkasta olen katsellut ylen typeriä ohjelmia, joita katsellessa tiedän, etten enää ikinä tule niitä katsomaan ja silti sillä hetkellä ne ovat yhtä mielenkiintoisia kuin sormenikin, joita tuijotan vähää väliä. Enhän minä ole uskaltanut ehdottaa kanavan vaihtoa.
Silloin alussa vietin aikani yksin parvekkeella. Seisoin siellä suurimman osan ajastani, ajatellen kaikkea tai en mitään. Nousin varpailleni ja tuijotin alas, arvioiden korkeutta ja olisiko sillä pudotuksella mahdollista tappaa itsensä. Arvioin välimatkoja ja kuvittelin, kuinka hyppäisin kaiteen yli ja tipahtaisin märälle asfaltille pää edellä. Tuijotin sieltä muihin taloihin ja huoneisiin, katselin taivasta ja puita, olin vain.
Joka päivä sinne meniessä ja takaisin tullessa ohitan huvipuiston. Aamuisin se on tyhjä ja takaisin tullessa se on täynnä elämää. Se muistuttaa minua aina siitä, että kyllä, elämää on sittenkin olemassa, mutta minä en ole siinä mukana.
En ole täysin tajunnut olevani kesälomalla, en ole sisäistänyt vieläkään sitä, että voisin tehdä mitä haluan.
Olen jumiittunut laiskuuttani sisälle, olen kalpea kun muut ovat nauttineet auringosta, en jaksa mennä ulos.
Kertakaikkiaan en jaksa paljoa mitään. En muista paljoa mitään. En tee oikeastaan mitään.
Tuo päiväosasto on kenties vain pahentanut oloa, kun on ollut terapiaa niin usein ja silti tuntuu, ettei se riitä.
Olen joutunut penkomaan vanhoja asioita ja minkä vuoksi? Tuohan loppuu kuitenkin niin nopeasti, mitä muka kahdessa viikossa voi saavuttaa? Olen melkein toivonut, että pääsisin kokopäiväiseen hoitoon. Turha sellaista uneksia, eihän minua sinne otettaisi. Ei minulla ole tarpeeksi vakavasti asiat, kyllähän minä jotakin jaksan tehdä enkä ole tappamassa itseäni 24/7. En myöskään ymmärrä, miksei niitä ahdistus/masennuslääkkeitä jo määrättäisi, kun kuiteskin unilääkkeitä tyrkytetään. Nythän pitäisi vain jatkaa Ketipinorien mussuttamista kun eivät niitä suostuneet vaihtamaan. Kuinkakohan pitkään ne ajattelee, että söisin niitä? Antaisi vain lisää niitä perkeleen lääkkeitä jotta pääsisin lääkehumalaan, turtuuteen ja mikään ei tuntuisi miltään.
Miten ihmeessä ne luulevat, että jaksaisin tätä menoa sen psykoterapiankin? Se painostus on järkyttävän ahdistavaa, eikö minun itse pitäisi päättää se asia?
Minusta tuntuu ettei pää enää kestä.
Pitäisikö mennä oksentamaan, ottamaan unilääkkeet ja nukkua tämä päivä ohi vaiko jatkaa hereillä oloa, en tiedä.
Läheisin ystävä E on tulossa ehkä huomenna yöksi ja ylihuomenna pitäisi mennä mökillekkin.
Jospa hukutan itseni järveen.
Löysin jokunen aika sitten siivotessa lokerostani piirrustuksen, jonka aikoinaan tein verelläni.
Nythän se veri on läpikuultavan ruskeaa, silloin aikoinaan sekin oli kirkkaan punaista.
Löysin myös verisiä papereita.
Olen ollut nähtävästi niin laiska etten ole niitäkään jaksanut roskiin heittää.
En ole aikoihin kirjoitellut.
Olen ollut päiväosastolla, joku nuorten tehostettu avohoidon yksikkö tjn. Huomenna sekin loppuu, kaksi viikkoa menee kumman nopeasti. Siellä olen itkenyt ties kuinka monta kertaa. Täytellyt lappusia, ahdistus on vain lisääntynyt tuona aikana. Syöminen siellä on kamalaa, hiljaisessa huoneessa pöydän äärellä kuulen omani sekä muiden mussutuksen, rapinan, kolinan ja nielaisut. En ole tottunut syömään hiljaisuudessa enkä etenkään pöydän ääressä porukalla.
Minua ei ole ahdistanut näin paljoa aikoihin.
En muista milloin viimeksi on masentanut näin paljoa.
En tee mitään, liikuntani on sängyltä sohvalle siirtymistä ja sohvalta väliajoin terassille tupakalle, siitä takaisin löllymään. Joskus käyn keittiössä katsomassa jääkaappiin ja mietin vaivautuisiko syömään.
En vaivaudu suihkuun, en pese hampaita, harjaa hiuksia, en jaksa olla paljoa koneella kun en jaksa lukea. Juominenkin on raskasta. Haisen pahalta ja olen likainen ja kuvoittava. Järkyttävän lihava.
En tee mitään ja silti minulla on raskasta.
Velloudun vain itsesääliin ja inhoon itseäni kohtaan, tunnen itseni samaan aikaan syylliseksi ja uhriksi, käyttäydyn kuin marttyyri. Tahtoisin vain lobotomian.
Kuolleena olisi hyvä olla.
Ensimmäistä kertaa, yli puoleen vuoteen itkin terapiassa.
Ei vaan pysynyt enää sisällä ja kun terapeutti alkoi sanomaan ”itke vaan, anna tulla” niin hoin vain ei, ei, ei. Onneksi en sentäs saanut mitään räkäitkukohtausta. Inhoan itkemistä muiden edessä, olen sentäs onnistunut edes jotenkin pitämään vahvaa roolia yllä ja nyt olen pilannut senkin näyttämällä kuinka heikko ja kelvoton ja huono olen.
Meinasin itkeä tosin myös ostostv:tä katsellessa, säälittävää sekin.
Ei muuta.
Huoh.
Poistin kaikki aiemmat 100 merkintää (on ne tallessa vielä, en raaski poistaa kokonaan niitä.)
En vain jaksanut niitä tekstejä enkä jaksa nykytilannettakaan. Tässä sitä taas ollaan, edelleen.
Jaksoin lopulta tulla tännekkin jotain kirjoittelemaan, en ole jaksanut aiemmin.
Tässä kesäloman aikana lähden paikkaan X terapiaan, saan omahoitajan siksi aikaa ja siellä on jotain ryhmäjuttujakin. En tiedä siitä paljoa. Niin ja tietty käyn vielä, kuten normaalistikin, puhumassa ”normaalissa” terapiassani myös, onhan sielläkin jo jokunen vuosi käyty.
En kestäisi jos psykoterapiakin pitäisi aloittaa.
Miten ihmeessä jaksaisin? Olen niin kiittämätön näistä mahdollisuuksista mitä minulle annetaan.
Toisaalta, tein mitä tahansa niin löytäisin silti aina syyn inhota itseäni joten tuskin tuollakaan on väliä.
en edes viitsi vaivautua haukkumaan itseäni enempää en edes jaksa
