Melankolia.
En ole aikoihin kirjoitellut.
Olen ollut päiväosastolla, joku nuorten tehostettu avohoidon yksikkö tjn. Huomenna sekin loppuu, kaksi viikkoa menee kumman nopeasti. Siellä olen itkenyt ties kuinka monta kertaa. Täytellyt lappusia, ahdistus on vain lisääntynyt tuona aikana. Syöminen siellä on kamalaa, hiljaisessa huoneessa pöydän äärellä kuulen omani sekä muiden mussutuksen, rapinan, kolinan ja nielaisut. En ole tottunut syömään hiljaisuudessa enkä etenkään pöydän ääressä porukalla.
Minua ei ole ahdistanut näin paljoa aikoihin.
En muista milloin viimeksi on masentanut näin paljoa.
En tee mitään, liikuntani on sängyltä sohvalle siirtymistä ja sohvalta väliajoin terassille tupakalle, siitä takaisin löllymään. Joskus käyn keittiössä katsomassa jääkaappiin ja mietin vaivautuisiko syömään.
En vaivaudu suihkuun, en pese hampaita, harjaa hiuksia, en jaksa olla paljoa koneella kun en jaksa lukea. Juominenkin on raskasta. Haisen pahalta ja olen likainen ja kuvoittava. Järkyttävän lihava.
En tee mitään ja silti minulla on raskasta.
Velloudun vain itsesääliin ja inhoon itseäni kohtaan, tunnen itseni samaan aikaan syylliseksi ja uhriksi, käyttäydyn kuin marttyyri. Tahtoisin vain lobotomian.
Kuolleena olisi hyvä olla.
