Olen täällä taas, valitettavasti.
Olen täysin unohtanut kirjoittamisen. Olen ollut omissa maailmoissani ja viime tekstistä onkin jo aikaa.
Ai miten se koulu alkoi kesän jälkeen? Ihan hyvin. Työssäoppimassa jopa piristyin, olin vanhainkodissa tekemässä ruokaa. Se oli mukavaa. Toki oli päiviä, jolloin menin pukkariin itkemään ja toivomaan, että kuolisin ja katoaisin sillä hetkellä, olen pettymys ja taakka ja kamala huono surkea ihminen. Mutta sitten oli niitä parempiakin päiviä.
Aika on kulunut siivillä, nyt jo vuotta 2013 ja edelleen on huono olla. Tässä on ollut parempiakin hetkiä, tämä on ollut yhtä vuoristorataa. Olen taas työssäoppimassa ja tällä kertaa se ei olekkaan niin mukavaa. Epäonnistun jatkuvasti ja tunnen olevani tiellä ja turha ja ajanhukkaa kaikille. Siinä olen toivonut, että jalkani tai käteni katkeaisi, saisin palovammoja tai mitä vain, jotta saisin lomaa. Yhdessä kohtaa kävi ne tutut itsemurha ajatuksetkin päässä.
Nykyään on tullut kitattua alkoholiakin vähän liian usein. Toki pieniä annoksia, mutta silti.
Itseasiassa nytkin vieressä on pullo ja kittailen sitä samalla kun kuuntelen musiikkia.
Umpikujafiilis on ollut yhä useammin nykyään. Alkuvuosi lähti todella huonosti, tammikuussa olin jo melkein yrittämässä itsaria. En tiedä olisinko yrittänyt tosissani jos olisin, mutta hirttäytyminen alkoi kuulostamaan houkuttavammalta joka päivä. Se himo vaan kasvoi ja kasvoi. Yhtenä aamuna kiedoin narun kaulani ympärille ja ’leikkimielisesti’ kokeilin, miltä tuntuisi kuristua. kaulaan jäi punertavat jäljet.
Viiltelyynkin palasin todella pitkästä aikaa. Toki joskus oli yksi tai kaksi naarmua siellä sun täällä, mutta palasin sitten ihan siihen kunnon silppomiseen. Hieman humalassa tuli viillettyä myös hieman syvemmälle kuin yleensä. En aluksi edes huomannut, kunnes yhtäkkiä jalassa tuntui oudolta ja katsoin sitä veren vuotoa. Kaunista. Toki olen niin raukkamainen paska etten uskalla naarmuttaa ja leikellä itseäni syvempään jotta kuolisin. Olenhan pelkuri.
Jokunen aika tuli otettua yliannostus hauskanhassuja pillereitä, mutta tuli otettua sitten liian vähän. Seuraavana päivänä olo ei kyllä ollut mitä parhain. Tuokin joku impulsiivinen teko. Vihaan olla impulsiivinen.
Taas unohduin synkkän angstiluolaani kun piti kirjoittaa, että hetkittäin menee ihan hyvin.
Välillä olen jopa ollut iloinen ja lähes onnellinen. Sellainen lämmin tunne rinnassa kun joku välittää. En tiedä, kai se tunne on sitten onnea. Toki itken edelleen surusta silmiäni ulos, mutta hetkittäin, valitettavan harvoin lähes itken ilosta.
Toki olen nauranut ja itkenyt samaan aikaan. Ne toki on omia outoja hetkiäni. Kun alkaa naurattamaan kuinka paska ja surkea ihminen on. Alkaa nauramaan sille, että pitäisi tappaa itsensä. Sitten alkaa nauramaan pelkälle surkealle olemassaololleen. Nauraa sille, että itkee surusta ja kivusta.
