ahdistus
Kirjoittelin pitkästä aikaa päiväkirjaani koneella, en ole kuukausiin kirjoitellut sinnekkään.
Kirjoittelin siitä, kuinka epätodellinen olo on edelleen, en kertakaikkiaan saa otetta ”todellisesta” maailmasta. En tarkoita, ettäkö hallusinoisin tai olisin harhainen, sitä vain, että tuntuu niin epätodelliselta ja unen kaltaiselta. Tuntuu kuin katselisin elokuvaa, olen vuosia katsellut. Minä tunnun epätodelliselta ja maailma ympärilläni myös.
Valitin myös sitä, että olen niin turta ja tyhjä. Olen saamaton paska kaikenlisäksi. Suurimman osan ajasta en joko tunne mitään tai sitten on paha olla ja ahdistaa. Tuntuu, että olisin robotti, suoridun päivistä muistamatta niistä paljoa mitään.
Silloin päiväosastolla valitin omahoitajalle ja lääkärille muististani. Se häiritsee ja on häirinnyt vuosia jo ja tuntuu, että se on menossa vain huonompaan suuntaan. Unohdan ikäni, puhelinnumeroni, tavallisia arkipäivän sanoja. Saatan unohtaa mitä olen minuutti sitten sanonut ja toistan samoja kysymyksiä moneen kertaan, kun en muista vastausta. Ajantajuni on hukassa, en osaa sanoa onko jokin asia tapahtunut edellispäivänä vai kuukausia sitten vai vuosi sitten.
Se on jopa peloittavaa, etten muista viimeisestä 4stä vuodesta kuin pätkiä ja niitäkään en osaa kunnolla laittaa aikajärjestykseen. Se lääkäri sanoi minulle sitten, että minulla olisi trauma ja masennus ja ahdistus vievät niitä muistoja pois. Minullako trauma? Ei voi olla.
Päädyin sitten nettiin lukemaan dissosisaatiosta (se sana tuli mieleeni jostain ja muistin, että se kertoi epätodellisuuden tunteesta. Ajattelin, että löytäisin sieltä sanoja, joilla kuvata olotilaani kun en itse aina osaa) ja yhdessä kohtaa järkytyin, kun luin esim. Depersonalisaatiosta. Lukiessa oireita ahdistus lisääntyi uskomatonta tahtia ja järkytyin, kuinka lähes kaikki niistä oireista oli juuri sanottu niin, kuin olen valittanut ties kuinka pitkän aikaa.
Iski ahdistus, kädet alkoi tärisemään, pakenin tupakalle ja siitä keittiöön turruttamaan sen tuskaisen olon pois. Edelleen kädet tärisee ja tuntuu etten osaa edes ajatella, pää käy tuhatta ja sataa ja en ymmärrä mitään.
En tiedä pitäisikö asiasta mainita terapeutille ja tarkistaa varmuuden vuoksi. En vain kehtaa mainita asiasta..
Ehkä mä murehdin turhia. Silti asia jäi vaivaamaan.
Loppuisi vain jo tämä ahdistus, kädet tärisee ja jalat on heikot ja vaikea hengittää.
Ehkei pitäisi mainita asiasta lainkaan…
Ehkä ajattelen vain liikaa. En viitsisi olla taakaksi, vaikka järjen ääni väittääkin vastaan, että pitäisi mainita.
Terapiassahan minä käyn puhumassa ongelmistani, eikö se olisi viisainta kuitenkin mainita_jos_jotain olisikin…
Mutta ehkä olen väärässä.
En tiedä pitäisikö antaa vain olla.
Että häpeän itseäni ja tätä marttyyrileikkimistä.
Anteeksi.
