Kahvia, pillerinpuolikkaita ja lenteleviä ajatuksia.
Hassua, taas olin unohtanut tämänkin poissaolon. Valitettavasti en omaani ole unohtanut.
Koulussa, kavereiden puhuessa blogin perustamisesta muistin, että niin, onhan minullakin. Tavallaan. Tällainen vain.
Enimmäkseen valitan yksinään ja kuvittelen, että olen olemassa ja joku muukin oleva ja hengittävä olento tämänkin lukisi. Ei se toki haittaa, vaikkei lukisikaan. Elämä on ollut vuoristorataa, yhtä ylä ja alamäkeä. Minä en pidä vauhdista enkä uusista tilanteista. Päiväni ovat vaihtelevasti olleet täynnä iloa ja innostusta ja kuristavaa ahdistusta, johon auttaisi vain kuolema. Pääsiäisen juhlistin vetäen yksin kännit kotona erilaisten lääkkeiden kera ja katseltua muumeja, kunnes lopulta nukahdin. Valitettavasti myös siitä syvästä unesta heräsin, toisaalta en muista, milloin viimeksi olisin nukkunut niin hyvin kuin tuona yönä. Perhekeskusajat ovat olleet hankalia, erittäin hankalia totta tosiaan.
Minusta tuntuu jatkuvasti, että nekin jo vain pahentavat olotilaani. Hän puhuu minulle, joskus tulee ihan syyllinen olo, kun en aloittanut psykoterapiaa. Tänään hän puhui, että on hieman surullinen siitä, että hän oli ns ”liian myöhässä”, kun olen pian täysi-ikäinen, eikä sijaiskotiin muuttaminen olisi enää kannattavaa. Siinä hieman sydäntä raapaisi se, en ole varma miksi, kun hän sanoi ansaitsevani ympärille perheen, joka huolehtii ja välittää. Että sijaiskoti olisi ollut hyvä vaihtoehto minulle, jos siis vain olisimme monia vuosia taaksepäin ajassa. Tottakai tämäkin on jotenkin oma virheeni, jollain tapaa. Pakko olla, en vain tiedä miten. Toisaalta huvituin todella paljon niistä puheista, yhdessä kohtaa jopa hieman nauroin kun huomasin alkavani itkemään. Vältin sen onneksi täpärästi, minä en itke. En itke. En suostu.
Hän jankkasi minulle tulevaisuudesta ja siitä, mitä aion tehdä, kun kouluni loppuu ja töitä pitää hankkia. Sanoin suoraan, että nämä puheet ahdistavat minua, muttei se häntä hiljentänyt. Hänen mielestään oli hyvä idea ottaa yhteyttä jonnekkin, en edes tiedä, joku talo, samankaltaisille ja erikaltaisille kuin minä. Sellainen tukitalo tjn.
Että sinne muuttaessa minulla olisi ympärillä ihmisiä, jotka tukisivat minua ja auttaisivat arjen askareissa ja minua opetettaisi itsenäistymään ja selviytymään elämästä. Minusta sekin kuulosti ahdistavalta.
Toisaalta, sydäntä raapaisi myös se, että terapeutti väitti olevansa surullinen minun kohdaltani. En tiedä tunnenko syyllisyyttä vai jotain kenties positiivistakin, että joku välittää ja tahtoo minun parastani? Voi olla sekin, ehkä juuri tuon takia nytkin herkistyttää. Että minua viimein, kaikkien vuosien jälkeen, vihdoinkin pitkän odotuksen ja kidutuksen jälkeen halutaan auttaa. Antaa turvaa, jota ei ollut. Tukea, että minä oikeasti pystyn johonkin, enkä ole niin helvetin kamala ihminen kuin itseäni pidän. Se sekoittaa päätä enemmän kuin mikään muu. Ehkä olisin ollut iloisempi, jos hän olisi haukkunut vain minua.
On minulla mennyt ihan hyvin. Joo joo, oikeasti. Muutama päivä nyt ainakin. Pääsiäislomalla nappasin pillereitä alkoholin kanssa, muttei siinä tapahtunut muuta kuin, että verenpaineet laski ja nukahdin. Tavallaan toivoin joutuvani koomaan, mutta kaikkea ei voi saada, eihän? En tiedä. Kai minä pelkään kuolemaa. Ei tuo ylläolevakaan mikään itsemurhayritys ollut, tahdoin vain rentoutua. Minä olen kamala pelkuri kuoleman suhteen. Tosin sitä en yleisesti kenellekkään tahtoisi myöntää.. On monia asioita, joita en tahdo myöntää.
Mutta, kaikesta angstikoomasta huolimatta, olotila on ainakin tämänviikon ollut hyvä! On se edes jotain, hei?
Viimeisen kuukauden toki voi ignoorata ja ohittaa ja sen, että taas he ovat laittamassa lähetettä, minun pyynnöstäni kaikenlisäksi, ”intensiiviseen terapiaan” eli toisinsanoen sinne samaan päiväosastolle, missä viimeksikin. Olin hieman paniikissa kun pyysin. On ollut hankalaa. hankalaa, hankalaa, oi miten niin perkeleen hankalaa..
