What feelings?
Hei.
Kesän rientäessä ohi tekemättä suurinpiirtein mitään, sain kaksi uutta diagnoosia, joista toinen aiheuttaa jo pelkällä nimellään ahdistusta. Avohoidosta tulleessa kirjeessä sain lukea heidän arvostelujaan ja mielipiteitään minusta, mistä suurinosa ei tullut mitenkään yllätyksenä. Sinänsä Post traumaattisen stressireaktion hyväksyminen on hankalaa, koska minun pitäisi myöntää asioita, että minulla olisi trauma. Ja sehän ei ole hyväksyttävää. Olen kuitenkin lukenut aiheesta kun uteliaisuus iski ja hetkeksi aina pysähdyin. ”Mitä minä teen?” mielessäni epätoivoisesti kyseli. Hälle en kyennyt antamaan vastausta. ”Kannattaako sinne traumaterapiaan mennä, jos käykin niin, ettet koskaan muista? Aiheuttaisi vain ylimääräistä ahdistusta…” toisaalta, mitä jos muistini palaa? Tahdonko muistaa? Onko se sen arvoista?
Ptsd:tä lukiessa huomasin muutamissa kohtia, kuinka hoetaan terapian tärkeyttä ja sitä, että hoitamattomana se mitä luultavimmin vain pahenee. Noh, jätetään tuollaiset taa ja siirrytään kevyempiin aiheisiin.
Kevyt ja kevyt, sitä sanaa en saisi edes käyttää näin suurena laardivuorena. Väliäkö silläkään. Alan eksyä jo aiheesta, jos aihetta ylipäätään oli. Eipä tainnut olla.
Kirjoitetaan jotain positiivistakin sitten. Masennukseni on, ainakin omasta mielestäni lieventynyt radikaalisesti. En toki edelleenkään jaksa tehdä paljoa mitään, mikään ei oikeastaan kiinnosta enkä useimmiten jaksa edes välittää. Suurimman osan ajantuhlaamisesta, jota elämäksikin voisi kutsua, olen vain. Turta, en niinkään tyhjä, en täynnä. En mitään. Oleminen ja eläminen siis loppujenlopuksi on ihan siedettävää. Valitettavasti tosin tunnen ahdistusta asteikolla kymmenestä sataan, eli toisinsanoen joka ikinen päivä ahdistaa, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus molempia vuoronperään. Tänään sain lähdettyä kämpästä ulos (milloin viimeksi olin ulkona?) kirppareita kiertämään. Yrittämään ainakin. Lähes raivostun itselleni, kun ihmismäärät ja sosiaaliset tilanteet ahdistavat kerta kerralta voimakkaammin. En päässyt pakoon. En pystynyt keskittymään, tahdoin pois, pois, pois kaikkien ihmisten luota.
Puristin kättä niin kovaa, että olisi luullut sen murtuvan. Taisin olla mitä mukavimman näköinen ihminen, kun kroppa on kuin patsas ja kasvoilla epätoivoinen ja ärtynyt, panikoiva ilme. Plussana vielä tuskahiki, eikä asiaa auttanut, että siellä oli järkyttävän huono ilmastointi ja kuuma. Mutta minä selvisin elävänä.
Onneksi ylihuomenna on perhekeskus ja… Siitä on pitkä aika kun viimeksi olin.. Enhän minä pääse puhumaan nykyisestä tilanteesta ja huolenaiheista, kun hän haluaa kuulla, miten viime kuukausi/kuukaudet on mennyt/menneet.
Tarvitsisin alkoholia kipeästi juuri nyt tähän hetkeen ikuisuudeksi. Toisaalta järki sanoo vastaan. Turhaan sitä lähteä sille tielle, kun on tarpeeksi niitäkin umpikujaan joutuneita nähnyt ja tuntenut. Toisaalta lasillinen alkoa rentouttaisi.
Voih, tuo rentoutumisen jalo taito. Voinkohan oppia sitä koskaan?
