Musta päivä.
Ajattelin kirjoittaa vielä lisää, kun kerran olen koneella.
En vain tiedä tarkalleen ottaen mitä. Loma loppuu pian (mikä helvetin loma?) ja opiskelu alkaa taas. Olen terapeutille angstannut siitä, kuinka työssäoppiminen (2kk) ja muutto osuu juuri samoille päiville. Saan muuttolaatikot koulun alkaessa ja siitä eteenpäin onkin muuttokiireita, kun päälle viikossa pitäisi tämä maanpäällinen krääsä pakata laatikkoihin, siirtää uuteen asuntoon, purkaa tarpeellinen ja sitten tämänvuoden lopussa uudelleen pakkaaminen ja muuttaminen. Siinä välissä pitäisi opiskella ahkerasti ja esittää, että osaan, pärjään, pystyn siihen kuin muutkin ihmiset.
Totuus vain on, että ei, en ole varma pärjäänkö. En tiedä kestänkö. En tiedä pystynkö.
Olen yrittänyt jaksaa tuota opiskelua sillä perustein, että jokin ammatti on saatava, minun pitäisi yrittää, minun pitäisi jaksaa, minun pitäisi olla normaali nuori. Tuo kaikki imee minusta ne vähäisetkin voimavarat mitä kannan.
Eihän tuo ala ole edes minulle. Olen senkin ajatuksen yrittänyt kiertää ajattelemalla, että kyllä muutkin tekevät töitä josta eivät pidä ja olisin kamala kuoleman ansaitseva surkimus jos jättäisin opiskelun ja pitäisin hermolomaa.
Tuntuu, että ajan itseni vain nurkkaan tällä kaikella, ehkei se tien päättyminen tule vielä vastaan, mutta jossain kohtaa se tuolla lähitulevaisuudessa on. En vain osaa ajatella niin pitkälle, ajatukseni takkuilevat vain samoissa typerissä ajatuksissa joista en pääse eroon. Vuosikaudet ne samat ajatukset pyörii kuin rikkinäinen levy, sama mantra kokoajan.
En tiedä miten jaksan.
Luulin, että tuolla päiväosastolla olo auttaisi, kai edes hetkellisesti. Tuntuu, että se on vain pahentunut ja olen palaamassa taas takaisin vanhoihin ajatusmalleihin. Päässä on pyörinyt samat pessimistiset lausahdukset ”turha enää yrittää, kuolen kuiteskin” ja ”pitäisi tappaa jo itseni, ei minusta ole mihinkään, tämä on toivotonta, minulla ei ole tulevaisuutta, pilaan kaiken, olen hirviö” ja kaikki muu vastaava. Siellä osastolla on jonkunverran aktiviteettia, tunnin kestävä omahoitaja-aika, tunnin kestävä ryhmäjuttu ja sitten 3x syömistä. Lopun aikaa olen tuijottanut mitä vain esinettä taikka asiaa kuin se olisi maailman mielenkiintoisin näky mitä olen nähnyt. Telkasta olen katsellut ylen typeriä ohjelmia, joita katsellessa tiedän, etten enää ikinä tule niitä katsomaan ja silti sillä hetkellä ne ovat yhtä mielenkiintoisia kuin sormenikin, joita tuijotan vähää väliä. Enhän minä ole uskaltanut ehdottaa kanavan vaihtoa.
Silloin alussa vietin aikani yksin parvekkeella. Seisoin siellä suurimman osan ajastani, ajatellen kaikkea tai en mitään. Nousin varpailleni ja tuijotin alas, arvioiden korkeutta ja olisiko sillä pudotuksella mahdollista tappaa itsensä. Arvioin välimatkoja ja kuvittelin, kuinka hyppäisin kaiteen yli ja tipahtaisin märälle asfaltille pää edellä. Tuijotin sieltä muihin taloihin ja huoneisiin, katselin taivasta ja puita, olin vain.
Joka päivä sinne meniessä ja takaisin tullessa ohitan huvipuiston. Aamuisin se on tyhjä ja takaisin tullessa se on täynnä elämää. Se muistuttaa minua aina siitä, että kyllä, elämää on sittenkin olemassa, mutta minä en ole siinä mukana.
En ole täysin tajunnut olevani kesälomalla, en ole sisäistänyt vieläkään sitä, että voisin tehdä mitä haluan.
Olen jumiittunut laiskuuttani sisälle, olen kalpea kun muut ovat nauttineet auringosta, en jaksa mennä ulos.
Kertakaikkiaan en jaksa paljoa mitään. En muista paljoa mitään. En tee oikeastaan mitään.
Tuo päiväosasto on kenties vain pahentanut oloa, kun on ollut terapiaa niin usein ja silti tuntuu, ettei se riitä.
Olen joutunut penkomaan vanhoja asioita ja minkä vuoksi? Tuohan loppuu kuitenkin niin nopeasti, mitä muka kahdessa viikossa voi saavuttaa? Olen melkein toivonut, että pääsisin kokopäiväiseen hoitoon. Turha sellaista uneksia, eihän minua sinne otettaisi. Ei minulla ole tarpeeksi vakavasti asiat, kyllähän minä jotakin jaksan tehdä enkä ole tappamassa itseäni 24/7. En myöskään ymmärrä, miksei niitä ahdistus/masennuslääkkeitä jo määrättäisi, kun kuiteskin unilääkkeitä tyrkytetään. Nythän pitäisi vain jatkaa Ketipinorien mussuttamista kun eivät niitä suostuneet vaihtamaan. Kuinkakohan pitkään ne ajattelee, että söisin niitä? Antaisi vain lisää niitä perkeleen lääkkeitä jotta pääsisin lääkehumalaan, turtuuteen ja mikään ei tuntuisi miltään.
Miten ihmeessä ne luulevat, että jaksaisin tätä menoa sen psykoterapiankin? Se painostus on järkyttävän ahdistavaa, eikö minun itse pitäisi päättää se asia?
Minusta tuntuu ettei pää enää kestä.
Pitäisikö mennä oksentamaan, ottamaan unilääkkeet ja nukkua tämä päivä ohi vaiko jatkaa hereillä oloa, en tiedä.
Läheisin ystävä E on tulossa ehkä huomenna yöksi ja ylihuomenna pitäisi mennä mökillekkin.
Jospa hukutan itseni järveen.
Löysin jokunen aika sitten siivotessa lokerostani piirrustuksen, jonka aikoinaan tein verelläni.
Nythän se veri on läpikuultavan ruskeaa, silloin aikoinaan sekin oli kirkkaan punaista.
Löysin myös verisiä papereita.
Olen ollut nähtävästi niin laiska etten ole niitäkään jaksanut roskiin heittää.
