Where am I going?
Stressiä, ahdistusta. Sain työsopimuksen, mikä on hyvä, koska tarvitsen rahaa. Perheenjäsen on menossa sairaalaan tässä piakkoin ja minun pitäisi huolehtia asunnosta, ostaa ruuat ja valmistaa ne sisarille, siivota, tiskata, käydä sairaalassa vierailulla, käydä töissä, käydä terapiassa, käydä sosiaalityöntekijällä, olla työssäoppimassa.
Kyllä minä pystyn siihen. Ei se niin kamalaa tule olemaan, mieleni vain täyttyy kaikesta mitä pitäisi tehdä ja luo mahdottomuuden ja ahdistuksen seinän, jonka takaa on vaikea ajatella realistisesti. Kyllä minä pystyn. Jotenkin.
Äh en edes jaksa arkisia rutiineja, suihkussa käyminenkin on raskasta. Pakotin itseni sinne, koska huomenna olen menossa ihmisten ilmoille. En ole jaksanut tänään pahemmin syödäkkään, jogurtti ja joku halpa hedelmäsalaattitölkki mikä ei edes ollut hyvää. En jaksa siivota, en oikein jaksa olla koneellakaan, en katsoa tvtä, en juoda tarpeeksi, en harjattua hiuksia. Hiusharjakin, uusi sellainen vielä, meni rikki tänään. Vaatteita pitäisi pestä. Suurimman osan ajasta olen kotona yksin.
Eilen olin iltaa viettämässä ja tunsin oloni niin surkeaksi ja epämukavaksi jossain baarissa. Ei edes huvittanut juoda rahojani pois. Sielläkin liikaa ihmisiä, tunsin kaikki katseet, valetta, eihän kukaan tuollaista katselisi. Ympärilläni laittautuneita ja kauniita ihmisiä ja sitten olin minä.
Hieman mietityttää riippuvuuteni yhteen lääkkeeseen, kuinka pahaksi se menee? En anna sen mennä, en anna.
Mitä minä selitän, olen heikko ja valehtelen. En ole pystynyt kertomaan siitä kenellekkään, että väärinkäytän koska se helpoittaa ahdistustani. Olen syönyt niitä pitkään, alkuun ne olivat ihania ja mahtavia, mutta nykyään ne tekevät minusta normaalin. Ei ne enään auta, mutten lopetakkaan kunnes ne loppuvat. Olen ollut ja yrittänyt olla päiviä ilman ja sen huomaa. En tiedä mitä tehdä. Ehken tee mitään.
Yritän selvitä.
Itsemurha on pyörinyt aina silloin tällöin päässä, mutta olen järkyttynyt siitä, että ensimmäisiä kertoja vuosiin voin sanoa, etten tahdo kuolla. Että minä, minä tahdon elää. Ja se tuntuu helpoittavalta, ahdistavalta ja minua pelottaa. Eihän minun kuulunut elää? Minusta ei pitänyt tulla mitään?
Miksi minä unelmoin, miksi minä välitän nykyään asioista? Miksi minä tunnen?
Kun sattuu niin.
Ihastukseni tuottaa kipua, jos sitä ihastukseksi voi edes kutsua. En enää ymmärrä tunteitani, olo on sekainen ja mitäänsanomaton ja vaikea ja outo. Välillä tunnen itseni tunnevammaiseksi ja välillä tunnen liikaa. Kaikki ahdistaa enkä pysty edes kertomaan sitä. Ystävilläni on muutenkin liikaa omissa elämissään, en voi heille puhua.
Silti sattuu kun he joskus puhuvat ja ilkkuvat asioita ja tuntuu, etteivät he oikein tajua, että yhä edelleen minä olen sairas. Ikäänkuin he ajattelisivat, että kaikki on jo takana päin, että nyt on hyvä olla.
Ja heidänkin sanansa satuttavat.
