To here?
Olemassaolo ei ole enää tuskaa.
Olen parhaimmillani vuosiin, lähes valmis sanomaan masennukselle hyvästit. Ei sillä, ettäkö se edes ansaitsi hyvästejä, saatanan kusipää.. Olen kasvanut ihmisenä, myös leveys suuntaan, vuosien varrella. Olen oppinut, olen opettanut, olen puhunut ja oppinut kuuntelemaan. Olen jättänyt suurimman osan katkeruudestani, pelostani, surustani taaksepäin.
Siirryin hetki sitten mtk:hon. Siellä mainitsin, etten edes tahdo muistaa, mitä olen unohtanut.
Ehkä se on parempi niin, vaikka unohdan lyhestä elämästäni hieman alle puolet, ellei jopa senkin verran.
Tarvinko minä tosiaan niitä muistoja takaisin, jotka nämä ongelmat aiheuttivatkin?
Entä sitten, vaikka kouluaikani, opiskeluaikani, lapsuuteni unohtuisi ikuisiksi ajoiksi, vain silloin tällöin ilmestyen uniini tai flashbackeihin? Pärjään paljon paremmin, kykenen jopa hieman tekemään töitä ja pitämään itsestäni edes jonkun verran huolta. En tahdo enää kuolla, en ainakaan paljoa satuttaa, miksi he haluavat minun muistavan?
Toisekseen, nauroin mtk käynnin aikana. Nauroin melkein niin, että silmistäni vuoti kyyneliä, koska se oli naurettavaa. Niin nostalgista, samoja kysymyksiä, samoja haasteita, samat kylmät silmät ja robottimainen ääni puhuen hienoja sanoja. Saa nähdä tulenko ikinä pitämään sinusta, ymmärtänyt et laisinkaan.
Olin kyllä hieman ärsyyntynyt myös, miten sen sanoisi, ”tiedon puutteesta” . En millään jaksaisi taikka tahtoisi puhua elämäni (tähän mennessä) vaikeimmista asioista aina ja yhä aina uudelleen yksityiskohtia myöten. Tai sitten hän vain kiusasi ja tahtoi kuulla lukemansa minun suustani.
Aivansama.
